VII Surun tahdon pois
”Suru tahtoo sua, se
tahtois sinuun rakastua, peikkonaiseen liimautua...”
Elina kuunteli pienestä matkaradiostaan Dingon laulua,
tuntien haikeuden koskettavan itseään syvältä. Vanha kappale, jota hän oli
kuunnellut jo nuorena. Edes vuosien saatossa laulun sanat eivät olleet
menettäneet vaikutustaan. Pienten kirjainten suuri voima...
”Surun tahdon pois,
sen tahdon minut unohtavan, tämän naisen armahtavan...” Elina hyräili omia
sanojaan, tietäen, ettei suru ollut vielä lähdössä minnekään. Se oli takertunut
häneen kiinni pistävillä kynsillään, tahtomatta päästää irti. Niin voimakas
suru oli. Miten siitä pääsisi eroon? Hän tahtoi surun pois, unohtaa. Niin,
unohtaa ja aloittaa alusta.
Paljon oli tapahtunut. Silti heti, kun hän kohtasi yksin
illan hämärän, surun voima oli musertava. Oli kulunut jo pari viikkoa siitä,
kun hän oli nähnyt Lapin poijat. Näillä oli työnsä hoidettavana porojen
merkitsemisessä ja tilan hoidossa muutenkin. Miesten seuraa hän oli huomannut
ikävöivänsä. Onneksi hän tapaisi nämä parin päivän päästä, kun rouva Alma
tulisi miesten mukana kertomaan talon ovien riimuista ja muusta mitä sitten
osaisikaan kertoa Martin salaisuuksista. Samalla miehet toisivat avaimen
ullakolle, jonka ovi oli lukittu ja turvonnut muutenkin, joten hän ei ollut
päässyt siellä vielä käymään. Ei hän olisi ehtinytkään, kun oli siivonnut
päivät pitkät pölyjä uudesta kodistaan. Ottanut huone kerrallaan tilan
haltuunsa.
Elina oli tyytyväinen. Talossa ei ollut kummitellut. Vanhaherra
Martista ei ollut näkynyt vilaustakaan. Hän ei ollut kuullut vanhoissa taloissa
kuuluvaa narinaa tai kolistelua. Ei lainkaan outoja ääniä, jotka yleensä saivat
luonnollisen selityksen vanhoista rakenteista. Kaikki oli sujunut hyvin.
Ainoastaan iltaisin suru ja tyhjentävä yksinäisyys saivat hänet musertumaan.
Varsinkin tänä iltana, kun ulkona oli valloillaan kevätmyrsky. Sade hakkasi
ikkunoita taukoamatta ja tuuli niin, ettei ulos viitsinyt edes vilkaista.
Sähkötkin olivat reistailleet illan aikana, joten kynttilät paloivat
varmuudeksi niin kylpy- kuin makuuhuoneessa.
Elina yritti visusti olla ajattelematta Lapin poikien
kertomusta Vinkujista. Eihän sellaisia taruolentoja ollut olemassa. Vaikka
ulkona vinkui ja puhisi niin voimakkaasti, että ujellus tuntui tunkeutuvan
ikkunoiden läpi sisälle. Arttu sen oli sanoiksi pukenut. Vanhakansa oli
pelännyt ja keksinyt selityksiä luonnonilmiöille. Tuuli se vain on, kuten Arttu
oli todennut aitassa. Niin kuin oli ollutkin. Parin viikon ajan oli ollut
suorastaan upean keväiset ilmat. Aurinko oli paistanut, ja Elina oli käynyt
ihailemassa aittaa, avannut ikkunaluukut antaen valon virrata aittaan. Oli hän jopa miettinyt, mitä kaikkea
rakennuksesta voisi tehdä, kunnioittaen tietenkin sen aiempaa tehtävää.
Ihmisten surut ja murheet olivat jääneet aittaan. Ei olisi soveliasta ottaa
aittaa mihin tahansa käyttöön.
Aitassa Elina oli muutoinkin viihtynyt. Lakaissut pölyt
pois, pessyt ikkunat, haluten siistiä vanhan rakennuksen arvonsa mukaiseen
kuntoon. Ikkunoiden luukut eivät olleet enää paukkuneet. Eikä muutakaan
kolistelua ollut kuulunut. Aina välillä Elinan mieleen oli kuitenkin palannut
aitan oven temppuilu Aslakille sekä veljesten oudot toisiinsa luomat katseet.
Aitan ylisille hän oli uskaltautunut vasta, kun oli
siivonnut alakerran. Siellä oli pimeää ja oli ollut jännittävää nousta ylös
rappusia yksin, ilman lapin poikien turvallista seuraa. Mitään sinänsä
pelottavaa ei ollut tapahtunut. Yhden eriskummallisen asian hän oli pannut
merkille.
Luukasat olivat siirtyneet
keskelle rautavatia. Kenties hiiret olivat vilistelleet siellä. Tai sitten
jokin oli siirtänyt luita. Elina oli päätynyt hiiriin, oman mielenrauhansa
tähden. Sillä ei aitan ylisillä ollut pelottavaa, kunhan sinne otti riittävästi
valonlähteitä mukaan. Ainoastaan, jos antaisi mielikuvituksella vallan, pelko
veisi voiton. Eikä häntä ollut pelottanut.
Kunnes tänään käydessään aitassa oli ylisiltä kuulunut
kolinaa. Kuin pieniä rakeita olisi satanut lattiaan. Elina oli kerännyt
rohkeutta ja kavunnut sydän jännityksestä hakaten ylisille. Siellä ei ollut näkynyt
mitään. Sen sijaan silmiin oli osunut rautavadin sisältö. Se oli jälleen
muuttunut.
Neljä kasaa, kussakin pieniä luita. Hetken aikaa Elina oli
tuntenut vastustamatonta pakokauhua
juosta alas ja lukita aitta pysyvästi. Vain hetken aikaa. Sillä äkisti outo
lämmöntunne oli virrannut hänen kehoonsa, poistaen pelon. Kuin kuiskannut, että
aitta kuului nyt hänelle. Rohkaistuneena hän oli tutkinut ”uhrialttaria”,
yrittäen ottaa selvää mitä se näytti haluavan kertoa.
Tällä kertaa luut olivat olleet aivan sikin sokin.
Ainoastaan tulevasta kertova kasa oli näyttänyt muodostavan selvän kuvion.
Kuvion kahdesta varresta toisiinsa kietoutuneina. Silmiään räpytellen Elina oli
tuijottanut, miten hetken aikaa varret olivat liikkuneet toisiaan vasten, kuin
rakastellen kiihkeästi. Silloin menneisyyden luukasa oli liikahtanut yllättäen,
rikkoen tulevaisuuden muodostelman. Lävistäen kuin miekka hetki sitten
kiemurrelleen pariskunnan, kuten Elina oli mielessään kuvion nähnyt. Ukkonen
oli jyrähtänyt voimakkaasti, äänen pelästyttäessä niin Elinan kuin aitan
ulkopuolella raakkuvat naakatkin.
Se oli riittänyt. Elina oli kiirehtinyt pois aitasta,
päättäen, että aitta saisi olla hetken aikaa rauhassa. Uhrialttarin
ennustuskasojen itsestään liikkuminen oli ollut liikaa. Eikä hänellä ollut
aikomustakaan olla aitassa myrskyn aikana... sillä hetki sitten oli ollut vielä
täysin kirkasta. Tosin Lapin myrskyt olivat nopeita, niin Aslak oli kertonut. Virnuillen
kuin pahainen pojannulikka. Sitä virnettä Elina ei saanut mielestään. Eikä
halunnut. Lapin poijat olivat saaneet hänet nauramaan. Suru tuntui helpottavan
aina, kun hän ajatteli veljeksiä.
Kännykän soidessa Elina hätkähti ajatuksistaan, miettien
hetken, että näkikö unta. Sillä muistojen kaiku kurotti otettaan häntä kohden,
puristaen sydämestä kipeästi. Soittoääni, joka oli asetettu vain yhdelle
ihmiselle. Humppaa, jota hän ei muutoin kuunnellut. Oli kuitenkin yksi
poikkeus...
”Minä rakastan sua,
yhä totta on tänään, vaan enemmän, enemmän se tarkoittaa. Minä rakastan sua...”
Hetken aikaa Elina ajatteli, että antaisi puhelimen vain
soida. Mutta uteliaisuus, sekä pieni toivonvire, veivät voiton ja hän vastasi
hiljentäen samalla radion.
”Miksi soitat minulle?” Elina kysyi ääni tuskaisena. Kysymys
tuntui kaikuvan tyhjässä talossa, kuin haluten kiduttaa häntä. Ivaten
yksinäisyyttä, jätettyä sydäntä. Ivaten Elinaa.
”No mutta Elina... voimmehan me sentään jutella, vaikka emme
enää olekaan yhdessä. Olen itse asiassa ollut jopa huolissani, koska en ole
kuullut mitään sinusta. Ja sitten sain tietää, että olet muuttanut keskelle
Lapin korpea asumaan johonkin vanhaan murjuun. Elina, mitä sinulle kuuluu? Onko
kaikki hyvin?” Make kysyi ääni ärsyttävän maireana.
Elina tunsi entisen miehensä hyvin. Tämä tahtoi jotain, jos
puhui tuolla äänensävyllä. Jotain, jonka voisi saada vain Elinalta. Oli
helpompaa sivuuttaa miehen kysymykset kuin lähteä leikkiin mukaan.
”Mitä sinä tahdot?” Elina sen sijaan tokaisi, yrittäen pitää
äänensä vakaana. Purren huuliaan. Sillä hän olisi halunnut anoa Makea, että
tämä palaisi hänen luokseen takaisin. Niin heikko sydän oli, että se olisi antanut
petturille uuden tilaisuuden.
”Elina, kultapieni. Halusin vain kuulla ääntäsi. Sitä olen
ikävöinyt... enkä usko, ettet sinä olisi ikävöinyt minua, edes hiukan”, Make
lirkutti.
Elina sulki silmänsä pistävän tuskan painaessa hänen
rintaansa. Totta kai hän oli ikävöinyt Makea. Itkenyt itsensä öisin uneen. Sitä
hän ei vain aikonut kertoa Makelle, ei nyt eikä koskaan. Sen verran ylpeyttä
hänessä oli vielä jäljellä. Äänettömät kyyneleet valuivat poskelle, Elinan
yrittäessä kestää surunsa. Silloin eräät vihreät silmät nousivat hänen
mieleensä. Surullisen lohduttavina, loistavina. Sekä toisen veljen viettelevä hymy.
Niistä muistoista Elina ammensi voimaa pysyä vahvana.
”Onko Meri siinä lähellä? Tietääkö hän, että soittelet
eksällesi, kertoen miten olet ikävöinyt?” Elina tivasi kylmästi.
”Ei Meri tiedä tästä mitään. Itse asiassa juuri Meri on
pyrkinyt estämään yhteydenottoni sinuun. Hänen mielestä minun kuuluu nyt
keskittyä vain häneen ja tulevaan vauvaamme. Asiat eivät vain ole niin
yksinkertaisia. Kyllä minulla on oikeus kysyä, mitä sinulle kuuluu, sillä
olimmehan yhdessä pitkän tovin. On vain luonnollista, että olen ikävöinyt
seuraasi. Näkisin sinua erittäin mielelläni... toki ilman, että Meri saa
tietää”, Make sanoi maireasti. Sen verran maireasti, ettei Elina uskonut miehen
puheita.
”Eli oletko jo kyllästynyt perhe-elämään? Kenties kokeilet,
lykästäisikö minun kanssani ja voisit vehkeillä Merin selän takana, kuten
toimitte minun selkäni takana? Voin nyt heti sanoa, ettei niin tule
tapahtumaan. Toisin kuin te kaksi, minä en petä ketään”, Elina sähähti. Ei
häntä kiinnostanut Merin tunteet. Mutta Maken pettäjän luonne, se nosti vihan
Elinan kurkkuun.
”Enhän minä sitä... minusta tulee isä... olen päättänyt,
että jos joskus saan lapsen, pysyn tämän elämässä vaikka mikä olisi. Sillä
muistathan, että olen itse kasvanut ilman isääni, nähden tätä vain silloin, kun
tältä liikeni aikaa uudelta perheeltään... Elina, minun pitäisi silti saada
puhua kanssasi kasvotusten tästä kaikesta... ei näin puhelimitse. On niin
paljon, mistä meidän pitäisi puhua. Niin paljon on jäänyt sanomatta ja
selvittämättä... erityisesti ikäväni sinua kohtaan”, Make lirkutti.
Elina pidätteli itkua. Miten paljon hän oli toivonutkaan
kuulevansa, että Make sanoisi ikävöivänsä häntä. Haaveillut Maken ottavan hänet
syliinsä, katuen petturuuttaan, vannoen ikuista rakkauttaan Elinaan. Niin,
haavekuvia. Pelkkiä sellaisia. Olisi ollut ihanaa uskoa Maken sanoihin. Ehkä
hän olisi uskonutkin, jos Maken äänensävy olisi ollut toisenlainen. Lempeä,
kuten Artulla... niin ei vain ollut. Miehen ääni kavalsi tämän. Se oli
valehtelijan ja petturin ääni.
”Muistaakseni sinähän se ilmoitit tekstiviestillä, ettei
meillä ole mitään puhuttavaa. Sinä halusit olla rauhassa minulta. Sait mitä
halusit. En ole ollut missään yhteyksissä sinuun. En soittanut yhden yhtäkään
soittoa. Nyt minä olen se, joka haluaa olla rauhassa. Sillä kuten viestissäsi
mainitsit, ei meillä ole mitään selvitettävää”, Elina sai sanottua.
”Kultapieni, se oli Merin lähettämä viesti. Hän halusi
erottaa meidät täydellisesti toisistaan. Tiedätkö Elina, se oli juuri Meri,
joka teki ensimmäisenä aloitteen. Sinä juhannuksena, kun jouduit tekemään töitä
ja minä halusin lähteä katselemaan kokkoja Helsingin edustalle. Törmäsin
laivalle Meriin, joka suorastaan tuppautui seuraani... olin humalassa. Siitä
hetkestä Meri piiritti minua, vietteli ja kertoi kaiken, minkä halusin kuulla.
Miten hyvä ja hienoa mies olin, miten hän halusi minua joka hetki.. asioita,
joita sinä et koskaan sanonut ja tehnyt...olin heikko mies ja lankesin
viettelykseen. Sitten täysin yllättäen sain kuulla tulevani isäksi. Ja lapseni
haluan kasvattaa itse. Meri tiesi sen. Joten minun oli tehtävä valintani sinun
tai tulevan lapseni välillä”, Make puhui nyt nopeasti, lähes läähättäen. Kuin
puhdistaen omaatuntoaan, siirtäen petoksen taakkaa Merin, ja osittain
Elinankin, niskaan.
”Ole hiljaa! En halua kuulla enempää! Petitte minut ja se
siitä. Kumpi teistä teki aloitteen, se on merkityksetöntä. Pettämiseen
vaaditaan aina kaksi. Te kaksi vain satuitte olemaan minulle rakkaimmat ja
läheisimmät ihmiset. Teidän tähden jäin aivan yksin...” Elina parahti
tuskaisesti.
”Minäkin jäin
osittain yksin, kun jouduin luopumaan sielunkumppanistani. Tunnen tuskasi,
Elina, kultaseni. Anna minä tulen luoksesi, puhutaan asioista. Olen siellä jo
ensi viikolla, jos vain kutsut minut luoksesi. Sana vain, ja tulen, kunhan
kerrot, että minne tulen”, Make leperteli, yrittäen puhua nyt hellästi.
Elina huokaisi syvään. Hän oli leikkinsä leikkinyt Maken
kanssa. Ainakin niin oli helppo uskotella itselleen...
”Et ole tervetullut tänne. Teit valintasi. Toivottavasti
olet tyytyväinen uuteen elämääsi. Sillä voin sanoa, että minä olen tyytyväinen
täällä Lapissa. Uusi kotini on täällä. Yksin, ilman pettäviä rakkaita. Sen
tähden en ole kertonut sinulle uutta osoitettanikaan”, Elina tokaisi ja ennen
kuin Make ehti vastata, Elina lopetti puhelun. Ei ollut järkevää antaa miehen
puhua, lirkutella valheitaan. Ei vielä, kun tuntui liian houkuttelevalta ja
helpolta vaihtoehdolta uskoa miehen ikävöineen häntä.
Puhelin soi uudestaan. Vaikkei soittoääni ollutkaan Matin ja
Tepon rakkauslaulu, Elina vastasi, luullen Maken soittavan nyt tuntemattomasta
numerosta.
”Minähän sanoin, ettei meillä ole mitään puhuttavaa. Älä
enää koskaan soita minulle. En halua kuulla sinusta mitään”, Elina kivahti
kyynelten valuessa jo valtoimenaan poskille.
”Elina, minä täällä”, äidin ääni keskeytti hänet.
”Miksi soitat tuntemattomasta numerosta?” Elina kysyi
epäluuloisesti. Ei voinut olla sattumaa, että äiti soitti vain hetkeä Maken jälkeen.
Mikään ei ollut koskaan sattumaa, kun oli kyse äidistä.
”Voi, onko numeroni tuntematon? Tiedäthän sinä minut, olen
niin huono nykytekniikan kanssa. Olen varmaan painanut vahingossa jotain
nappia. Ei ihme, ettei ystäväni vastannut minulle. Hän varmasti luuli, että
olin joku puhelinmyyjä sukkia kauppaamassa”, äiti sanoi teennäisesti naurahtaen.
”Se numero on helppo laittaa takaisin näkyviin... mitä
sinulle kuuluu?” Elina mutisi epäluuloisesti.
”Eihän minulle mitään sen kummempaa. Sen sijaan minua
huolestuttaa sinun vointisi. Kuulostit äsken niin vihaiselta, kun luulit minua
toiseksi... taidan arvata, keneksi luulit minua. Toivoakseni Make soitti
sinulle?” äiti tiedusteli, ja Elinan epäluulo vain kasvoi.
”Kyllä. Make soitti minulle. Ja toivon, ettei soita enää
uudestaan. Ainakin tein mielestäni asiat riittävän selväksi sille pettäjälle”,
Elina kivahti.
”Hyvä, hyvä. Oli hienoa, että Make uskalsi soittaa. Ethän
ollut liian julma sitä miestä kohtaan? Ei pidä tyrmätä heti ensikättelyssä
anteeksipyyntöä,” äiti sanoi oudon tyytyväisenä.
”Oletko tosissasi? Äiti, muistanet varmaan, kenet on jätetty.
Miten ihmeessä minä voisin olla julma
tässä tilanteessa, vaikka sanoisin mitä?” Elina tuhahti, tietäen, ettei äiti
ollut vielä sanonut asiaansa. Kohta hän saisi tuta jonkinlaisen piikin
ihossaan. Myrskykin tuntui voimistuvan entisestään äidin soiton myötä. Tai
sitten se vain tuntui siltä. Yhtä kaikki, Elina tunsi itsensä voimattomaksi.
”Tiedän sen, kultaseni. On varmasti todella kamalaa tulla
kahden rakkaan ihmisen pettämäksi. Kuitenkin näin vanhempana ihmisenä voin sanoa,
ettei mikään ole koskaan niin mustavalkoista. Itse asiassa minun täytyy
tunnustaa, että minä kehotin Makea soittamaan sinulle...” äiti sanoi.
”Mitä! Miten sinä voit tehdä mitään niin julmaa!” Elina
parahti, jaksamatta enää pidätellä itkuaan.
”Elina, kuuntele hetki... Make otti minuun yhteyttä ensin.
Olin niin iloinen, kun hän halusi tietää miten sinulla menee. Make on ollut
sinusta huolissaan. Jos totta puhutaan, hän uskoutui minulle. Make ei ole
ollenkaan varma tekikö oikean ratkaisun jättäessään sinut sen naikkosen tähden.
Sain sen käsityksen, että Meri ei sittenkään ole täydellinen nainen, varsinkaan
nyt, kun tämän vatsa on kasvamassa ja nainen on ärtyisä. Olin aivan oikeassa
siinä, että Make ottaa sinuun vielä yhteyttä, hakeakseen tukea ja lämmintä
syliä”, äiti kertoi tohkeissaan.
”Äiti, mitä minä sanoin sinulle aiemmin... en halua olla
missään tekemisissä Maken kanssa. Minua ei kiinnosta, kaduttaako häntä tai pelottaako
tuleva vauva-arki. Se mies teki valintansa ja pysyköön siinä. Olen pessyt
käteni irti menneestä ja Makesta. Sen tähden en kertonut, missä nykyisin asun.
Toivon, ettet sinäkään kerro. Tänne hänellä ei ole mitään asiaa”, Elina
tiuskaisi, tietäen itsekin, ettei puhunut aivan totta. Hänhän oli haaveillut
Maken paluusta niin paljon. Sydän huusi vastoin järkeä, että hänen pitäisi
antaa Makelle tilaisuus. Vaikka Make juoni jotain, puhui valheellisia sanoja.
Siitä hän oli täysin varma.
”Kultapieni, ajattelen vain sinun parastasi. Totta kai minun
täytyi kertoa Makelle, mistä hän voisi sinut hakea. Hän on hyvä mies, ja olisi
vain oikein, jos te palaisitte yhteen”, äiti sirkutti.
”Hyvä mies? Se mies oli täysi sika. Olen tässä viime aikoina
ymmärtänyt monta asiaa. Yksin Make ei ole kohdellut minua väärin, vaan moni
muukin läheinen. Niin, ymmärrän koko ajan enemmän, miten elämäni on ollut
sekaisin. Vääristyneitä ihmissuhteita, sättimistä ja petos, jollaista en
osannut edes aavistaa. Siitä minun menneisyyteni nyt koostuu”, Elina sähisi
itkun seasta.
”Elina, olet selvästi hyvin järkyttynyt. En halua häiritä
sinua enempää. Sinun pitää kultaseni nyt levätä ja miettiä. Miettiä tarkasti
kaikkea. Make on toki pettänyt sinut, mutta kulta, eihän sinulla ole muita
miehiä. Ei ole helppoa viettää elämäänsä yksin. Maken kanssa sinun olisi
parempi olla”, äiti sanoi, ja hetken aikaa taustalta kuului supinaa. Kuin joku
olisi kuiskinut hänen äitinsä kanssa. Ja jostain syystä Elinan mieleen
juolahti, että äiti soitti Maken luota. Hän ei kuitenkaan halunnut, tai
pikemminkin uskaltanut, kysyä asiasta. Ei hän halunnut tietää mitä äiti juoni. Olisi
voinut olla liian raskasta kuulla totuus.
”Niin, eihän minulla ole ketään”, Elina parahti. Sillä hetkellä
Lapin poikien kasvot ilmestyivät hänen mieleensä. Ei hän sentään ihan yksin
ollut. Muutaman päivän sisällä veljekset tulisivat tapaamaan häntä. Siitä hän ei vain kertoisi
äidille mitään. Se oli hänen oma pieni lämmin salaisuutensa...
”Make ei ole unohtanut sinua. Anteeksi, että järkytin sinua.
En puuttuisi asioihisi, jollen olisi katsonut siihen olevan tarvetta. Kuka
tietää, ehkä Maken ja Merin häät peruuntuvat ja niiden sijaan juhlimme sinun
häitäsi. Mieti sitä, kulta pieni”, äiti höpötti ja Elina lopetti voimattomana
puhelun. Miten tuollaiselle ihmiselle voisi puhua järkeä. Ei mitenkään.
Suru valtasi jälleen Elinan mielen. Ensin Make oli kuin
varkain pyrkimässä takaisin hänen elämäänsä, tahtoen jotain. Sen lisäksi äiti
juonitteli miehen kanssa. Hänen selkänsä takana. Miten kaikki kehtasivat toimia
juuri hänen selkänsä takana? Petetty jälleen kerran, isketty puukolla selkään,
siltä hänestä tuntui.
”Miten he kehtaavat? Antaisivat minun olla rauhassa...
haluan vain olla rauhassa!” Elina parahti ääneen itkien lohduttomasti.
Sähköt menivät poikki, mutta Elina ei edes huomannut sitä. Suru
ja tuska repivät häntä sisältäpäin, vääntäen sielun solmuun. Siinä sängyllä Elina
itki tuskaansa, huutaen ääneen Maken nimeä. Hakaten nyrkeillään pehmeää
vuodetta, uudestaan ja uudestaan. Kuten oli joskus tehnyt pikkutyttönä, kun
äiti oli määrännyt hänet huoneeseensa ilman iltapalaa. Häpeämään sitä, että oli
mennyt likaamaan uudet pyhävaatteet pihalla...
Mitä vuolaammin Elina itki, sitä voimakkaammin ulkona alkoi
tuulla. Niin ankarasti, että jopa Elina havahtui surunsa keskeltä ujellukseen. Tuulen
vinkunaan kuulosti sekoittuvan naurua. Naurua, jollaista ei tässä maailmassa
syntynyt kenestäkään. Kynttilän hämärässä
loisteessa Elina tuijotti ikkunaa, jota osittain myrskypilvien välistä
pilkottava kuutamo valaisi. Hetken aikaa Elina oli näkevinään oudon kelmeitä
hahmoja ikkunassa. Ne vinkuivat lujaa, suu ammottaen, pitkien kielten nuollessa
ikkunan pintaa. Kuulosti siltä, kuin liitutaulua olisi naarmutettu kynnellä.
”Voi luoja auta minua. Ei tuolla ole mitään, ei tuolla ole
mitään”, Elina mutisi kädet ristissä, vinkunan voimistuessa hänen ikkunansa
ulkopuolella. Ja silloin ulkona tuntui räjähtävän. Oliko se sitten ukkonen tai
jokin muu luonnon voima, mutta yhteen ikkunoista ilmestyi särö. Särön
laajetessa kuutamo valaisi jälleen hetken ikkunoita ja kauhukseen Elina näki,
miten särön läpi tunkeutui vaalea kieli. Elinaa huimasi. Suru tuntui vallanneen
koko huoneen, ja sitä tuo kieli imi nyt itseensä. Kammottava nauru kuului selvästi
ujelluksesta.
”Näen vain painajaista!” Elina huudahti nipistäen itseään
kipeästi käsivarresta. Mitään ei tapahtunut. Kieli erottui yhä ikkunasta,
kunnes kuutamo meni pilveen.
”Vinkujat! Ne ovat Vinkujia! Suru on kutsunut ne luokseen,
ravitsemaan itseään”, Elina parahti ääneen ja tarttui hädissään kännykkäänsä. Oli
selvää, kenelle hänen pitäisi soittaa...
Jatkuu...
a la Suvi ©
